mennessä Marion Routti | 26.04.2016 | Blogi
Luomme ulkoisia olosuhteitamme mieleisiksemme
Meillä ihmisillä on taipumus pyrkiä luomaan elämämme ulkoiset olosuhteet sellaisiksi, että voimme kokea onnellisuutta ja merkityksellisyyttä. Tämä kuulostaakin ihan mielekkäältä, eikö? Pyrimme löytämään itsellemme sopivan työn, kodin ja ihmissuhteet. Monesti käytämme paljon aikaa ja ponnistelemme kovasti saavuttaaksemme meille ideaalit olosuhteet. Unohdamme kuitenkin, että mikään ei ole pysyvää. Unelmiemme kotitalo voi palaa. Puolisomme tai lapsemme voi kuolla tai vaan muuttua ihan toiseksi henkilöksi kuin kuvittelimme. Voimme menettää työpaikkamme jne. Voi myös käydä niin, että huomaamme, ettei unelmatyömme olekaan enää unelmatyö tai muut elämämme olosuhteet eivät enää tunnu oikeilta.
Kootkaamme sen sijaan aarteita taivaaseen
Ei ole väärin pyrkiä tyydyttävään elämään, mutta tärkeämpää kuin rakentaa itselle mieluisia ulkoisia olosuhteita on luoda sellaiset sisäiset olosuhteet, että voi kokea merkityksellisyyttä ja elämäniloa pääsääntöisesti koko ajan. Vain antamalla elämämme Korkeimman käsiin pystymme luomaan tällaiset olosuhteet. Vain etsimällä Jumalan tahtoa ja toteuttamalla sitä elämässämme voimme saavuttaa pysyvän onnellisuuden.
Jeesus sanoo:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta.” (Matt 6: 19-20)
Jeesus myöskin sanoo:
”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään,vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni.” (Luuk. 14:26-27)
Tämä on aika vahvasti sanottu. Meidän tulee olla valmiita luopumaan kaikesta maallisesta. Nauttikaamme maallisista siunauksista suurena lahjana, joka meille hetkeksi annetaan.
Olosuhteet eivät horjuta sitä, joka luottaa Jumalaan
Paavali jaksoi ylistää Jumalaa ja suorittaa saamaansa tehtävää, evankeliumin julistamista, vaikka joutui useasti vankilaan, pahoinpidellyksi, ruoskituksi ja kivitetyksi. Olosuhteet eivät siis olleet kovin mieluisat. Nelson Mandela mainitsi vankilassa viettämänsä vuodet elämänsä parhaaksi ajaksi. Jotain syvällistä hänkin siis oli elämästä oivaltanut. Miksi emme siis me, mahdollisesti hyväosaisemmat, olisi valmiita antautumaan Jumalan tahtoon?
Antautuminen on tuonut rauhan
Itse olen aina halunnut paljon kaikkea ja olen paljon saanutkin. Minkään elämääni haluamani asian saaminen ei ole kuitenkaan tuonut rauhaa ja tyytyväisyyttä. Olen jo pidempään ollut tietoinen siitä, että onnellisuutta ei voi etsiä itsensä ulkopuolelta, mutta en ole pystynyt löytämään sitä sisimmästäni. Nyt olen tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluaisin elämältä muuta kuin toteuttaa Hänen tahtonsa. Unelmatyöni ei enää ole unelmatyö, minulla ei ole parisuhdetta eikä perhettä, talouteni ei ole tasapainossa, mutta silti olen nyt tyytyväisempi elämääni kuin koskaan. Tiedän, että Jumalan tahto minua kohtaan on hyvä ja voin luottaa Hänen suunnitelmaansa. Kiitos Jumalalle siitä!
mennessä Aki Sirama | 17.04.2016 | Blogi
Riparibiisi keskeytti kostean juhannuksenvieton
Aikoinaan minulla oli tapana ystävieni kanssa viettää juhannusta Raumanmeren juhannusfestivaaleilla. Alkoholilla oli iso merkitys ja sitä kuluikin isot määrät.
Raumanmeren Juhannuksessa vuonna 2005 oli taas perinteitä kunnioittaen paljon alkoholia mukana -kylmälaukut täynnä. Juhannusaattoiltana lähdin hortoilemaan festarialueelta kohti leirintäaluetta päissäni kuin tonttu. Jälkeenpäin olen huomannut, että olin lähtenyt toikkaroimaan aivan väärään suuntaan oman teltan ollessa täysin toisessa suunnassa.
Yhtäkkiä kuulin jostain tutun biisin, jonka olin viimeksi kuullut joskus rippikoulussa. Suuntasin kohti laulua ja kitaran soittoa ja löysin uskovaisten porukan, joka kierteli ympäri Suomea festareilla kertomassa Jeesuksesta. Jäin juttelemaan heidän kanssaan kertoen asioistani ja ajatuksistani ja suruistani, isäni oli kuollut edeltävänä keväänä. Ja he kuuntelivat. Halusin jutella Jeesuksesta ja he juttelivat. Alkoi olla jo niin myöhä että heidän oli aika mennä yöpymään. Minulla oli vielä juteltavat asiat kesken, joten he pyysivät minut mukaansa huomatessaan etten olisi selvinnyt omalle teltalleni. Vaikka haisin vanhalta viinalta ja oksennukselta ja jo toisen leiripäivän lioilta, he tarjosivat minulle yösijan läheiseltä seurakuntatalolta ja ruokkivatkin vielä aamulla aamupalapöydän ääressä.
”Anna anteeksi törttöilyni ja tule elämään sydämeeni”
Seuraavana maanantai-iltana istuin sängyn reunalla ja mietin mitä oikein oli juhannuksena tapahtunut. Mietin, että miksi nämä uskovaiset olivat ilman ehtoja rakastaneet minua niin, että ottivat minut yöpymään luokseen, vaikka olemukseni täytyi olla kuvottava. Mietin minkälaista elämäni oli oikein ollut. Aikuisikäni viikonloput olivat menneet hyvinkin juhliessa tai pyrkiessä unohtamaan arjen huolet. Mietin minne elämäni oikein on menossa.
Siinä sängyn reunalla istuessani laitoin kädet ristiin ja rukoilin jotenkin seuraavin sanoin:
”Jeesus, en ole elänyt elämääni sinun tahtosi mukaan. Olen tehnyt paljon tyhmyyksiä. Minulle riittää nyt. Anna anteeksi törttöilyni ja tule elämään sydämeeni äläkä koskaan lähde pois minun luotani. Kiitos Jeesus. Aamen.”
Voisi sanoa, että samanaikaisesti valtava lämmön ja ilon tunne täytti minut. Itkin ja nauroin samaan aikaan. Iho oli kananlihalla. Tuota hetkeä en unohda koskaan. Tuntui kuin olisi saanut pienen maistiaisen Taivaan valtakunnasta.
Ei koskaan enää yksin
Ei elämä ole ollut tuon jälkeenkään yhtä iloista teehetkeä. On ollut iloja ja suruja, aivan kuten ennenkin. Mutta noina ilojen ja surujen hetkillä olen saanut tuntea, että Jeesus on kulkenut minun kanssa. En ole koskaan ollut yksin.
”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin — ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.”
Jes.43:18-19
Tuossa Raamatun kohdassa Herra kehottaa unohtamaan menneet kipeät hetket ja lupaa luoda uuden elämän sydämiimme. Niin olen saanut kokea. Olen saanut kokea myös, että kun kompastun, niin Jumala Jeesuksen tähden nostaa takaisin jaloilleen. Jeesuksen tähden menneet unohdetaan ja Jeesuksen tähden saa jälleen aloittaa alusta.
Rakastakaa, ystävät hyvät, rakastakaa!
Niin, ilman jeesusbussin väen rakkauden tekoja en olisi löytänyt Jeesusta. He itkivät kanssani, nauroivat kanssani, ruokkivat minut, antoivat yösijan, rukoilivat puolestani, kuuntelivat minua. Niin Jeesuskin tekisi. Ilman näitä rakkauden tekoja ei olisi jäinen sydämeni sulanut Jeesukselle. Olin käynyt Alfa-kurssin keväällä 2004 ja pidin kovasti siitä, mutta silloin olin tajunnut uskonasiat lähinnä aivojen tasolla. Ilman näiden uskovien ihmisten rakkautta en olisi ikinä oppinut tuntemaan Jeesusta sydämen tasolla.
Tätä samaa rakkautta on myös Mikaelmessuyhteisö tulvillaan. Heti ovella sinut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi kirkkoon ja messun jälkeen iltapalan aikana voi halutessaan tutustua paremmin seurakuntalaisiin. Jo pienet asiat voivat tehdä suuria juttuja sydämessä. Jeesukselta saatu armo, rakkaus ja ilo sulattavat sydämiä ja niillä löytää syntinen Jeesuksen luokse.
Rakkauden tekoja, isoja ja pieniä, Jeesuksen nimessä, ja sydämiä sulaa! Rakastakaa, ystävät hyvät, rakastakaa!
mennessä Hanne Tuulos | 12.04.2016 | Blogi
Hännän viuhahdus ja otus oli poissa
Viime Mikaelmessussa yksi lammas katosi. Se koikkelehti penkkirivien välissä ja määki ääni väristen. Lopulta näkyi vain töpöhännän viuhahdus, eikä otusta ollut sen jälkeen enää missään. Lasten – ja aikuisten – katse kiersi penkiltä toiselle, kun paimen lampaita laskiessaan huolestui ja pohti jäädäkö istumaan ja odottamaan, että kadonnut palaa, vai lähteäkö sen perään.
Mitä Jeesus tekisi?
”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen.”
Tämäkin paimen lähti perään ja lammas löytyi.
Valvotut yöt, murehditut päivät
…meidän perheessä ja elämässä etsimisen, löytämisen ja löytymisen teemat ovat usein esillä koirien harrastusten myötä. Mieheni kouluttaa nyt toista koiraa pelastuskoiratehtäviin etsimään kadonneita ihmisiä ja puolitoista vuotta sitten edesmennyt Wilma oli minun etsijäkoirani, jota olin kouluttanut löytämään kadonneita lemmikkieläimiä.
Vajosin kirkonpenkissä kadonneen lampaan myötä muistoihini miettimään niitä kaikkia kertoja kun olen Wilma-koiran kanssa lähtenyt liikkeelle etsimään kadonnutta kissaa, koiraa tai kilpikonnaa. Kun etsintäpyyntöpuhelu tulee, on langanpäässä aina joku, jolla on aivan valtava huoli ja hätä kadonneesta. Usein takana on jo monta valvottua yötä ja murehdittua päivää. Omille teilleen lähtenyt halutaan turvaan, pois yksin yöstä vaeltamasta. Ennen sitä murehtiminen ei lakkaa. Kaikki mahdolliset vaarat – ja erityisesti kysymys nähdäänkö enää koskaan kaihertavat mielessä niin, ettei elämästä tahdo tulla yhtään mitään.
Siinä surun ja huolen keskellä on etsijälläkin välillä tiukat paikat pitää tunteensa kurissa, että pystyy keskittymään tehtävään. Kerran jos toisenkin ihmisten hätä ja huoli on piirtänyt mieleeni elävän ja puhuttelevan kuvan siitä, millaista huolta Taivaan Isä kokee kadonneista lapsistaan.
Isä etsii eksynyttä, hoivaa löytynyttä
Kun karkuri löytyy, huoli vaihtuu iloon ja helpotukseen. Viime metrit ovat erityisen tarkkaa työtä, ettei onnistu pelottamaan kadonnutta uudelleen kauemmaksi, sillä villiintyneelle eläimelle saattaa tulla pakoreaktio ennen antautumistaan tuttujenkaan käsien kannettavaksi. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja on odotettava hetkeä, jolloin karkuri rauhoittuu ja pystyy tunnistamaan tutun hajun ja tutun äänen.
En ole milloinkaan nähnyt omistajan olevan vihainen omille teilleen lähteneelle lemmikille tai toruvan sitä, kun se on löytynyt. Jälleennäkemisen hetki on lähes pyhä. Se on poikkeuksetta täynnä ilon kyyneleitä, rakkautta ja hellyyttä. Pian puhelimetkin soivat ja ilo ja helpotus jaetaan hengessä mukana olleiden ystävien kanssa.
Jumalan etsivä rakkaus on samanlaista. Hänen Isän sydämensä etsii meitä lakkaamatta ja eikä löydä rauhaa niin kauan kun yksikin kulkee yössä yksin. Isä etsii epätoivoisesti eksyneitä tuodakseen heidät kotiin turvaan. Kun eksynyt löytyy, Jumala ei moiti. On ilon kyyneleiden, hoivaamisen ja rakastamisen aika.
Joka ainoasta iloitaan
”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.”
Luuk. 15:4-7
Haaste
Hyvä Paimen antaa myös meille esikuvan. Lähimmäisenrakkauteen kuuluu eksyneiden etsiminen ja hoitaminen. Otatko haasteen vastaan?
mennessä Hanne Tuulos | 11.04.2016 | Blogi
- Soita sä ylempää, mä kokeilen töräyksiä!
- Nyt täältä tuli ihan hassu ääni…
Mikaelinkirkon mahtavaääniset urut olivat lasten ahkerassa käytössä nyt seitsemättä kertaa järjestetyssä Kirkonmäkitapahtumassa. Paloautoa, Kennelliiton sympaattisia kaverikoiria ja ihanaa, porkkanoilla työskentelevää Loffe-ponia oli myös tullut moni tapaamaan.
Uutuutena tapahtumassa tarjottiin mahdollisuutta linnunpönttöjen nikkaroimiseen. Taukoamattomasta vasaranpaukkeesta päätellen varsin moni visertäjä Turun seudulla pesii tänä kesänä uusissa Mikaelmessuyhteisön tarjoamissa pesäpöntöissä.
Kasvomaalauspisteessä tapaa harkitsevia, keskittyneitä ilmeitä. Ollaan vaikean valinnan edessä: pitäisikö valita poskeensa kissa, kukka, leppäkerttu vaiko kenties valas? Moni päätyy iloisesti vettä purskuttavaan siniseen valaaseen. Sitten onkin muutaman minuutin ajan tarkat paikat ja pidätetään hengitystä kun taideteos piirtyy iholle.
Muskarista ja askartelupisteestä juoksee ulos iloisia ihmisiä ja parvella nostalgiset junat puksuttavat radalla uupumatta uudestaan ja uudestaan pienen idyllisen kaupunkinsa ympäri. Kirkonmäellä tuntuu olevan jokaiselle jotakin eikä tyhjällä vatsalla tarvinnut kenenkään lähteä kotiin. Herkullisia tiriseviä grillimakkaroita meni iltapäivän mittaan nelisensataa – iso kiitos iloisille makkaranpaistajille! <3
Kerta toisensa jälkeen satoja ihmisiä kirkonmäelle houkutteleva tapahtuma saa jatkoa sunnuntaina 22.5. Alla muutama kuva eilisestä hyvän mielen tapahtumasta.
mennessä Jatta Haltsonen | 7.04.2016 | Blogi
En ole koskaan tullut uskoon olen kasvanut siihen. Olen lähtöisin tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa kirkossa käytiin joskus ja jouluna. Usko Jumalaan oli itsestäänselvyys. Ei sitä korostettu, mutta se oli läsnä iltarukouksessa, isän lauluissa ja päivittäisessä elämisessä luonnollisena asiana. Lapsena kävin seurakunnan kerhossa, pyhäkoulussa, partiossa. Nuorena olin mukana Oulun seurakuntanuorissa. Koko vapaa-aikani ja kaikki ystäväni pyöri niissä piireissä. Joskus murkkuaikana haastoin Jumalaa ja sainkin selviä vastauksia yksinkertaisiin rukouksiini, joten homma oli ihan selvä.
Passiiviseurakuntalaisesta aktiiviuskovaksi
Koskaan en ole menettänyt uskoani, mutta Turkuun muutettuani alkoi 20 vuoden hiljaiselo. Kyllä silloinkin rukoilin, mutta maailma vei mennessään. Kolmivuorotyö, ja yksinhuoltajan arki ja muut harrastukset täyttivät aikani. Mietin usein, että olisi kiva, jos olisi joku seurakuntajuttu, johon voisi mennä, mutta en sellaista löytänyt – tosin en kovin aktiivisesti etsinytkään.
Uusi vuosituhat toi muutoksen. Löysin itseni Tuomasmessusta ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Minut otettiin sydämellisesti vastaan. Oli tunne, että olen tullut kotiin. Kului reilu 10 vuotta ja sitten tulin Alfa-kurssille mäen toiselle puolelle, Tuomasyhteisö näet järjesti siihen aikaan Alfa-kursseja vain miehille. Näin löysin tieni tänne Mikaeliin. Kuinkas sitten kävikään: Olin koukussa! Alfa-kurssi avasi ja uudisti uskoani. Asiat loksahtivat kohdalleen. Sain vihdoinkin kokea Jumalan armon ja hyväksynnän.
Minä kelpaan!
Minulla on aina ollut huono itsetunto ja olen kokenut kelpaamattomuutta ja hyväksynnän puutetta. Mikaelmessuyhteisössä huomasin, että minuthan hyväksytään täällä! Eräänä jouluna ”tuntematon ystävä” Mikaelmessuyhteisöstä antoi minulle Salme Blomsterin kirjan Kelpaanko minä. Hyvänen aika kirja oli kirjoitettu minusta! Tuo kirja avasi jotain syvältä sisältäni ja pääsin käsittelemään syvimpiä kipujani – kiitos tuolle ystävälle! Ymmärsin, että kelpaan Jumalalle.
En edelleenkään ole selvillä vesillä. Uskon tie on minulle kuoppaista kompurointia. Kyselen, ihmettelen ja haastan paimentamme Pasia. Välillä kiukuttelen Taivaan Isälle kun ei tapahdukaan minun tahtoni. Minun on joskus vaikea tyytyä siihen, että Jumala tietää tarpeeni paremmin kuin minä. Kuitenkin kaiken tämän kompuroinnin keskellä tiedän ja tunnen, että minusta pidetään huolta ja Jumala rakastaa minua. Saan luottaa Jeesuksen armoon, säilyttää lapsenuskoni ja jäädä Isän syliin lepäämään.
Toivon, että yhteisöömme pystyy välittämään kaikille tuota hyväksynnän ja rakkauden tunnetta, jota itse olen saanut kokea. Täällä kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme. Jäädään iloiten Isän syliin.
