Unelma avioliittoperheestä

Vähän aikaa sitten tuli kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun olin haalaripukuisena nuorena opiskelijana kavereideni kanssa viettämässä iltaa paikallisessa ravintolassa, ja komea hymyilevä mies tuli hakemaan minua tanssimaan. Ihastuimme toisimme ja tässä sitä ollaan, valtava määrä yhteisiä kokemuksia rikkaampana. Vuosiin on mahtunut ihania, kevyitä, iloisia, onnellisia aikoja, mutta myös valtavia menetyksiä, surua, sairautta ja raskaita vuosia.

Olimme olleet jo monta vuotta naimisissa, kun osallistuimme monien ystäviemme suosittelemalle avioliittoleirille. Olimme tuolloin keskellä raskasta elämänvaihetta, johon oli kuulunut ja kuului masennusta, työttömyyttä, lapsettomuutta, hedelmöityshoitoja ja keskenmenoja, joista raskain oli kaksospoikiemme menetys raskausviikolla 19.

Avioliittoleirillä saimme keskittyä täysin avoimesti kertomaan toisillemme synkimmistäkin tunteistamme, erilaisista tarpeistamme ja pohtimaan sitä, mitä elämältä oikein haluamme. Tuo viikonloppu oli meidän avioliitollemme käänteentekevä, ja vasta sen jälkeen olemme todella alkaneet yhdessä käydä läpi tunteitamme ja tarpeitamme. On ihanaa saada olla täysin avoin, ja uskaltaa luottaa siihen, että toinen pysyy rinnalla, vaikka paljastan hänelle itsestäni
nekin puolet, joista ei kehtaisi ja haluaisi puhua. Ja miten tärkeää oli huomata esimerkiksi se, että meidän niin sanotut rakkauden kielemme ovat ihan erilaisia: toinen toivoo esimerkiksi paljon läheisyyttä, kun taas toinen kaipaa kauniita sanoja ja rakkaudentunnustuksia.

Kun pastorimme mainitsi, että seurakunnastamme puuttuu avioliittoperhe (eli pienryhmä), ajattelin, että asialle on tehtävä jotain. Innostuimme mieheni kanssa molemmat ja unelmamme on, että tässä ryhmässä voisimme yhdessä toisten avioparien kanssa avoimesti ja luottamuksella jakaa elämäämme ja kasvaa vaimoina ja aviomiehinä. Jokainen aviopari on lämpimästi tervetullut mukaan. Aloitamme ryhmän vetämisen vielä tänä keväänä.

Olemme itse huomanneet, että vaikka tärkein ”työ” avioliiton eteen tehdään kahdestaan, erilaiset avioliittoon liittyvät illat, pienryhmät ja tapahtumat, joissa tapaa muita aviopareja ja saa keskustella heidän kanssaan, avaavat silmät näkemään omankin avioliiton eri perspektiivistä ja antavat paljon uusia työkaluja ja ideoita, miten ehkä voisi toimia.

Samuli Putro laulaa kauniisti ja osuvasti: ”Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.” Olen kiitollinen, että Jumala on antanut minulle lahjaksi aviomieheni. Siksi haluan ruuhkavuosienkin keskellä löytää tarpeeksi aikaa avioliitollemme.

Jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan uuteen avioliittoryhmään, laita sähköpostia: leena.malmivirta@gmail.com

Leena Malmivirta

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

”Saa tietysti, niinhän minä lupasin”

Olen tammikuun aikana seurannut Instagrammissa päivityksiä Houm-seurakunnalta, joka julkaisee joka päivä yhden Jumalan lupauksen otsikolla ”Jumalan uudenvuodenlupaus sinulle”.

Ihmisten uudenvuoden lupauksista rikotaan 90%. Erään tutkimuksen mukaan jo ensimmäinen viikko on kolmannekselle liian vaikea. Kuukauden kuluttua noin puolet ovat antaneet periksi. Vuoden päättyessä lupauksensa pystyy lunastamaan vain reilu kymmenes. Mikä sinun tilanteesi mahtaa olla nyt kun tammikuu on ohi? Jos vielä sinnittelet, onnittelen sinua siitä.

Usein suhtaudumme Jumalan lupauksiin ikään kuin Hänkään ei pitäisi antamistaan lupauksista kuin 10%. Raamattu on täynnä toinen toistaan ihanampia lupauksia Hänen armostaan, rakkaudestaan, huolenpidostaan, levosta, johdatuksesta, tulevaisuudesta ja toivosta sekä monista muista asioista. Joku on laskenut että niitä olisi yli 8000 ja joidenkin toisten tutkijoiden mukaan jopa 10 000.

”Saa tietysti, niinhän minä lupasin”

Jumala lupaa niin valtavia, että meille voi käydä niin kuin eräille lapsille: Kerrotaan pyhäkouluopettajasta, joka halusi saada lapset käsittämään, kuinka varmasti saamme luottaa Jumalan lupauksiin. Hän veti taskustaan esille kellon. Sinä saat tämän, sanoi hän ja tarjosi kelloa lähinnä istuvalle pojalle. Poika hymyili, mutta ei ottanut vastaan kelloa. Hän tarjosi kellon toiselle, mutta ei tämäkään ottanut sitä vastaan. Kaikki vain hymyilivät, mutta yksikään ei rohjennut ottaa sitä. Vihdoin hän meni pienimmän pojan luo ja tarjosi kelloaan. Pikku poika otti iloisesti kellon vastaan ja pisti sen taskuunsa. Toiset lapset katselivat ihmeissään.
-Saako hän pitää kellon, uskalsi eräs poika kysyä.
-Saa tietysti, niinhän minä lupasin.
Lapset näyttivät noloilta
-No, me emme uskoneet sinun tosissasi lupaavan sitä.
(Tarina: Kaija Hautaluoma/Ristin Kansa –lehdessä)

Me suhtaudumme usein Jumalan lupauksiin, kuin lapset opettajan tarjoamaan kelloon – emme oikein usko, että ihan tosissaan Jumala lupaisi meille niin suuria asioita ja ainakin tekee mieli jossitella: Jos Jumala tahdot, niin voit auttaa minua.” Raamattukin kertoo ihmisestä, joka tuli Jeesuksen luokse pyytämään apua tällä Jos tahdot –asenteella. Jeesus vastasi hänelle: “Minä tahdon”.  Kyllä Hän tahtoo antaa sen minkä on luvannut.

Usko omistaa jo sen, mikä on luvattu

Kerrotaan myös sisaruksista, jotka laskeskelivat rahojaan.
Yksi sanoi: ”Minulla on viisi euroa.”
Toinen sanoi: ”Minulla on kymmenen!”
Siihen toinen vastasi: “Eikä ole, sinulla on myös viisi euroa, niin kuin minullakin.” Ompas, toinen jatkoi: ”Isä sanoi aamulla lähtiessään että antaa minulle illalla töistä palattuaan viisi euroa. Siispä minulla on kymmenen!”

Lapsen usko näki sen, mitä hänelle oli luvattu, mutta ei ollut vielä hänen kädessään ja hän omisti jo etukäteen sen, mitä isä oli hänelle luvannut tulevaisuudessa antaa.

Muistatko kun itse olit lapsi ja omat vanhempasi lupasivat sinulle jotakin aivan erityistä – jos käyttäytyisit hyvin? Minä olen itsekin käyttänyt tätä omiin lapsiini. Kaikki muuttui, käytös muuttui, ilmapiiri muuttui ja silmät alkoivat säihkyä, koska lapsen usko tarttui lupaukseen ja luotti, että äiti pitää lupauksensa. Lupaus antaa jotakin, mihin katsoa vaikean ja haastavan tilanteen keskellä. Joskus Jumalankin lupaukset motivoivat meitä kuuliaisuuteen Häntä kohtaan.

Mitkä Jumalan lupaukset pitävät sinut liikkeellä ja mitkä ovat sinulle rakkaimpia?

Niistä lupauksista, jotka Herra oli Israelille antanut, ei yksikään jäänyt täyttymättä. Kaikki lupaukset kävivät toteen. (Joos. 21:45)

Hanne Tuulos
(Blogiteksti perustuu Rukousperheessä 5.2. pitämääni alustukseen)

PS. Lataa tästä itsellesi lupauksia rohkaisuksia.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Jumalan huolenpidosta

Sain kutsun Turun ammattikorkeakouluun pääsykokeisiin. Vähän harmitti ennen  lähtöä, kun pääsykoepäivälle oli ennustettu koko viileän ja pilvisen alkukesän lämpimintä päivää. Kotoani on Turkuun kolmen tunnin ajomatka, joten kaunis päivä kuluisi minulta auton penkillä. Olin varannut mielestäni reippaasti aikaa matkan taittamiseen, mutta pysähtyessämme tankkaamaan kirkonkylällä, tajusin tehneeni kohtalokkaan ajatusvirheen: olin laskenut, että jos lähdemme ajamaan klo 9.15, olemme perillä hyvissä ajoin. Huoltoasemalle saapuessamme kello oli 9.30, ja pääsykoe alkaisi klo 12 , paikalla kehotettiin olemaan viimeistään klo 11.50. Alkoi näyttää siltä, että minusta ei vieläkään tulisi sosionomi-opiskelijaa… Lähdimme kuitenkin ajelemaan kohti Turkua, koska olin sopinut hakevani ystäväni liiketilojen varastossa säilytyksessä olleet kalusteeni pois uuden yrittäjän tieltä. Rukoilimme, että Jumalan tahto tässä asiassa tapahtuisi, ja jatkoimme matkaa.

Muistin, että pääsykoekutsussa oli puhelinnumero, josta voisi tiedustella pääsykokeeseen liittyvistä asioista. Koitin soittaa numeroon selvittääkseni voiko pääsykokeeseen tulla myöhässä. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Noin puolivälissä matkaa oli selvää, että en mitenkään ehtisi ajoissa, joten mieheni kurvasi tutulle uimarannalle matkan varrella. Uida polskin hetken ja lämmittelin sitten auringossa, miettien että ehkä Jumalalla on minun varalleni sitten kuitenkin jotain muuta suunnitteilla.

Kun pääsimme tien päälle, sain puhelun; soittaja oli pääsykokeen valvoja. Hän sanoi, että pääsykokeeseen voisi tulla aina klo 12.30 asti. Voi ei, ajattelin; olisimme ehtineet, jos emme olisi pysähtyneet. Kurvasimme ICT-talon eteen hieman yli puolen ja pääsykoetilan edessä oli klo 12.36. Oven edessä penkillä päivystävät tutorit pahoittelivat, mutta eivät voi päästää minua sisään, koska kello oli yli puolen. Yksi heistä hoksasi kuitenkin kysyä, olinko minä soittanut ja ilmoittanut myöhästyvänsä. Hetken kuluttua istuin salissa koepaperit edessäni helpotuksesta huokaisten. Kuukauden kuluttua sain sähköpostitse tiedon, että olin valittujen joukossa.

Mitä tämä kokemus opetti minulle? Sen, että Jumalalla on meille jokaiselle se paras suunnitelma. Minun kohdallani Jumala tässä tapauksessa antoi minulle tilaisuuden nauttia kauniista kesäpäivästä kaipaamallani tavalla ja samalla tehdä pääsykokeen täysin ilman paineita, koska olin jo luopunut ajatuksesta, että edes ehtisin paikalle. Jos oikein tarkkaa elämäänsä, niin varmaan meillä jokaisella on tästä lukuisia esimerkkejä koskien niin arjen sujuvuutta kuin elämän suurten kysymysten ratkaisuja.

Marion Routti

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter