Minua puhuttelevat joskus kummalliset asiat. Yksi tällainen on kivettynyt klementiini. Keittiön pöydällä oli monta viikkoa klementiinejä tarjolla ja yhteen ei jostain syystä kukaan tarttunut. Perheen teini naputti klementiiniä kynnellään ja ilmoitti: “Äiti, tää klementiini kumisee, mä en ainakaan sitä syö.” Yhdessä sitä hekotettiin ja lopulta sen avasinkin ja katsoin, mitä oli jäljellä syötäväksi. Kas, ihan syötävä oli.
Tuo klementiini jäi pyörimään mieleen. Siinä oli jotain liikuttavaa. Jostain syystä ajattelin kivettyneen näköisiä tai kivettyneen tuntuisia ihmisiä, joita ehkä kartellaan. Sisältä he voivat silti olla ihan pehmeitä, siellä voi olla jopa aarteita kätkössä. Kivettynyt voi itse olla vankina kivensä sisällä.
Kivettyneelläkin on toivoa
Itselläkin on joskus ollut kivettynyt olo. Ehkä elämässä on vain ollut liikaa vastoinkäymistä tai tullut vaikka kohtuutonta noottia jostain suunnasta. Kivettyneenä en ole välittänyt muista tai välittäminen on ainakin ollut hyvin valikoivaa. Ei ehkä tarvita kuin kauhea väsymys, niin jo voisi perheen teini koputtaa meikäläisen kuorta ja todeta, että tästä ei taida olla mihinkään.
Kivettyneen klementiinin aikoihin luin läpi Hesekielin kirjaa, jossa sai ensin urakoida jonkinmoisetkin tuomiot läpi. Yhtäkkiä tämä tulikivisade loppui ja päästiin ihaniin, sydäntäsulattaviin Jumalan lupauksiin: “Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Hes. 36:26.
Kivettyneellä klementiinilläkin on toivoa.
