En ole koskaan tullut uskoon olen kasvanut siihen. Olen lähtöisin tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa kirkossa käytiin joskus ja jouluna. Usko Jumalaan oli itsestäänselvyys. Ei sitä korostettu, mutta se oli läsnä iltarukouksessa, isän lauluissa ja päivittäisessä elämisessä luonnollisena asiana. Lapsena kävin seurakunnan kerhossa, pyhäkoulussa, partiossa. Nuorena olin mukana Oulun seurakuntanuorissa. Koko vapaa-aikani ja kaikki ystäväni pyöri niissä piireissä. Joskus murkkuaikana haastoin Jumalaa ja sainkin selviä vastauksia yksinkertaisiin rukouksiini, joten homma oli ihan selvä.
Passiiviseurakuntalaisesta aktiiviuskovaksi
Koskaan en ole menettänyt uskoani, mutta Turkuun muutettuani alkoi 20 vuoden hiljaiselo. Kyllä silloinkin rukoilin, mutta maailma vei mennessään. Kolmivuorotyö, ja yksinhuoltajan arki ja muut harrastukset täyttivät aikani. Mietin usein, että olisi kiva, jos olisi joku seurakuntajuttu, johon voisi mennä, mutta en sellaista löytänyt – tosin en kovin aktiivisesti etsinytkään.
Uusi vuosituhat toi muutoksen. Löysin itseni Tuomasmessusta ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Minut otettiin sydämellisesti vastaan. Oli tunne, että olen tullut kotiin. Kului reilu 10 vuotta ja sitten tulin Alfa-kurssille mäen toiselle puolelle, Tuomasyhteisö näet järjesti siihen aikaan Alfa-kursseja vain miehille. Näin löysin tieni tänne Mikaeliin. Kuinkas sitten kävikään: Olin koukussa! Alfa-kurssi avasi ja uudisti uskoani. Asiat loksahtivat kohdalleen. Sain vihdoinkin kokea Jumalan armon ja hyväksynnän.
Minä kelpaan!
Minulla on aina ollut huono itsetunto ja olen kokenut kelpaamattomuutta ja hyväksynnän puutetta. Mikaelmessuyhteisössä huomasin, että minuthan hyväksytään täällä! Eräänä jouluna ”tuntematon ystävä” Mikaelmessuyhteisöstä antoi minulle Salme Blomsterin kirjan Kelpaanko minä. Hyvänen aika kirja oli kirjoitettu minusta! Tuo kirja avasi jotain syvältä sisältäni ja pääsin käsittelemään syvimpiä kipujani – kiitos tuolle ystävälle! Ymmärsin, että kelpaan Jumalalle.
En edelleenkään ole selvillä vesillä. Uskon tie on minulle kuoppaista kompurointia. Kyselen, ihmettelen ja haastan paimentamme Pasia. Välillä kiukuttelen Taivaan Isälle kun ei tapahdukaan minun tahtoni. Minun on joskus vaikea tyytyä siihen, että Jumala tietää tarpeeni paremmin kuin minä. Kuitenkin kaiken tämän kompuroinnin keskellä tiedän ja tunnen, että minusta pidetään huolta ja Jumala rakastaa minua. Saan luottaa Jeesuksen armoon, säilyttää lapsenuskoni ja jäädä Isän syliin lepäämään.
Toivon, että yhteisöömme pystyy välittämään kaikille tuota hyväksynnän ja rakkauden tunnetta, jota itse olen saanut kokea. Täällä kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme. Jäädään iloiten Isän syliin.
