Kun kesä on aluillaan, tuore sivutoiminen yrtti- ja taimiviljelijä on innosta ymmyrkäinen. Ensimmäiset hänen siemenistä asti kasvattamistaan kirsikkatomaatintaimista ovat kuistilla kasvaneet lähes puolitoistametrisiksi, ainakin osa niistä. Itse tomaatit tulevat varmasti aikanaan, kun kukkiakin alkaa jo putkahdella taimien kärkiin. Viimekesäiset “fuskutaimet” (= muiden aloittamat) tuottivat jo makoisasti syötävää pöytään, mutta nyt tämä: lähes olemattomista siemenistä on noussut vihreitä ihanuuksia.
Vain tomaatinsiemenpussin ohjeiden tarkka lukeminen (mikä ei suinkaan ole “niiden muiden” ohjekirjaihmisten juttu) muutama ravinnepuikko, ahkeraa kastelemista ja lämmin, valoisa paikka, ja kasvun ihmettä ei tarvinnut odotella turhaan. Ihminen kylvää ja kastelee, mutta Jumala antaa kasvun. Tosin joskus on antamatta. Osaan taimista iskivät pikkuötökät, osaan tauti, jonka yrttipuutarhuri nimesi “oudoksi laiskuudeksi”, osa katkesi hämmästyttävistä ja hämäristä syistä, osaa ei hölmistynyt taimipuutarhuri hoksannut ajoissa tukea. Onneksi kokeneempi viljelijä vinkkasi tukemisen tärkeyden helposti poikki rapsahtaville kasveille: kasvin pitää voida nojautua johonkin.
Näkökulma Jumalan kasvatustyöhön
Teille lukijoille ei varmaankaan tarvitse monisanaisesti selvittää, kuinka puhuttelevaa tämä on kristitylle yrttipuutarhurille ollut: saada kalpea näkökulma Jumalan kasvatustyöstä. Mitä me ihmiset tarvitsemme kasvaaksemme pienistä vauvataimista taivaan valoon kurkottaviksi, hedelmää tuottaviksi pikku puiksi. Yksinään ei oikein pysy pystyssä ja toisinaan oksia rapsahtelee kipeästi poikki. Jos emme saa taivaan valoa, elävää vettä ja Sanan ravinteita, nuudumme tai olemme pitkään kitukasvuisia. Mutta elämä jatkuu: Hedelmiä saa joskus odottaa hamaan heinäkuun loppuun asti, mutta parhaimmillaan tuotamme satoa: kuka kymmenkertaisen, kuka viisikymmenkertaisen. Mutta kun talvi ja pimeä tulee, tomaatintaimet kuivuvat pois. “Ihminen on kuin kedon ruoho…”
Yllätysten puutarha, koettelemusten puutarha
Kun eräänä kevättalvena sivutoiminen viljelijä muutti perheineen erääseen vinksahtaneeseen huvikumpuun, entistä pihanomistajaa ei enää ollut kertomassa, mitä kaikkea pihassa kasvaa. Lisäksi taimiviljelijän kaupunkilainen biologiantuntemus oli orientoitunut lähinnä erottamaan kasvikunnan eläinkunnasta. Kun kevät koitti, oli suuri onni nähdä piha omenankukkia valtoimenaan (ne oli helppo tunnistaa). Maisema ilahdutti myös sinisellä kukkamerellä, jotka tuo kokeneempi viljelijä tiesi skilloiksi. Pihalla oli myös marjapensaita sekä jonkin verran koristevadelmia, mutta harmi kyllä ei makeita syömämarjoja. Viljelijä perheineen sai myös huomata, että nurmikko ei pysynyt tunnelmallisen pehmoisena aivan itsekseen. Niin ikään ei-niin-toivotut voikukat sekä nokkoset näyttivät kehittyvän ja kukoistavan ilman erityistä tukemistakin. Joka optimistisesti väittää niitä hyötykasveiksi, syököön itse rekka-autollisen nokkoslättyjä ja kitkerää voikukkasalaattia.
Pihan hoito kerta kaikkiaan ei sivutoimiselta taimiviljelijältä suju ilman koettelemuksia. Ensimmäisenä kesänä hän toiveikkaana maistoi koristevadelmaa, totesi sen nopeasti pahvin makuiseksi ja alkoi heti pohtia oikean lempimarjan istuttamista seuraavana keväänä. Kovalla vaivalla hänen pihan perälle istuttamansa mansikkamaa oli kyllä tuottanut muutaman marjan ahnaiden lintujen lisäksi myös ihmisille, mutta jäi seuraavana vuonna kevätkiireissä voikukkapellon alle. Taisi tuo mokoma olla myös lumen sulamisvesien paikka eli paikalliset sorsat olisivat keväällä viihtyneet siellä ilman viljelijän vilkasta koiraeläintä. Toisena vuonna häthätää istutettu vadelmapuska jäi ahnaiden koristevadelmien peittoon ja tukahtui.
Kasvun ihme
Mutta eräänä vuonna tapahtui ihme ja Jumala antoi taimipuutarhurille lahjan: vadelmapensaat alkoivat rehottaa keskellä pihaa. Mistä ne ollenkaan tulivat, puutarhuri ei täysin ymmärtänyt. Sen hän onneksi tajusi, että kaikkia piikikkäitä pensaita ei kannattanut napsia ruusupensaan versoina pois. Jännittyneen alkukesän kestäneen odotuksen jälkeen puutarhuri sai maistaakseen harvinaisia valkoisia vadelmia punaisten lisäksi. Viime vuonna sivutoimisen viljelijän sydänkesän aamut olivat yhtä vadelmajuhlaa. Jumala armossaan antoi herkullisen lahjan vähän hölmömmällekin puutarhurille.
Ison Ohjekirjan puutarhavinkkejä ja -huomioita:
- “Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti.” Ps. 136
- “Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.”… Ps. 103:15-18
- “Osa siemenistä putosi hyvään maahan [–]. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon.” Mark. 4:3-9.
- “… Jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” Joh. 15:1-6
- “… mutta Jumala antaa kasvun.[–] Olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” 1 Kor. 3:6-9
