Istuin viime viikonloppuna kurssilla, jossa puhuttiin haavoittuvasta mielestä ja siitä, miten voisimme toinen toisiamme konkreettisesti lähestyä ja auttaa, kun toisen mieli on ahtaalla. Sain hyödyllistä tietoa ja lisää varmuutta toimia hankalissa tilanteissa.
Minua kosketti erityisesti yksi kurssin kuvista: ystävyyden ikoni noin 500-luvulta, löytynyt vuonna 1900. Koptilaisessa ikonissa on Pyhä Menas yhdessä Kristuksen kanssa.
Ystävyyden ikoni kertoo lempeää kieltään Kristuksesta ystävänä ja rinnalla kulkijana. Jostain syystä itse kuvaa enemmän minua koskettivat vanhan kuvan halkeamat, jotka ulottuvat ylhäältä alas asti molempien hahmojen läpi. Ehkä todellisella Menas Bawitilaisella asiat olivat toisin, mutta tuon puisen kuvan hahmon halkeama tuo mieleen haavan. On kuin tuska olisi kerran halkaissut elämän kahtia, vaikka elämä ei tähän vielä loppunutkaan. Kuin peilikuvana Kristuksen hahmon halkeama on samankaltainen, tosin vielä hieman syvemmällä hahmossa. Hänenkin elämänsä on kerran tuska halkaissut, vieläkin syvemmältä. Silti ikonissa Jeesus on se lohduttaja: käsi ystävän olkapäällä. Ja siksi – halkeaman takia – Jeesus osaa lohduttaa.
“Minä olen hänen vierellään, kun hänellä on ahdistus.” Ps. 91:15. Tai pidemmin:
Ystävyyden kuva voi olla monenlainen
Ikoni, εἰκών, eikōn, on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa “kuva”. Ystävyyden kuva. Ystävyyden kuva voi olla monenlainen. Ystäväni jota tänään ajattelen, nyttemmin muistisairas, on ollut yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni. Ystävyys alkoi, kun olin neljän päivän ikäinen nyytti. Hän opetti minulle paljon asioita, vanhoja leikkejä ja lauluja, leipomista, siivoamista, evakkotarinoita sekä sen, että Taivaan Isä on aina ystäväni. Nykyään muistan hänestä, hänen isosiskostaan, heidän historiastaan ja elämästään Turussa riipivän paljon enemmän kuin hän itse. Puhuminen, pystyssä seisominen, liikkuminen, näkeminen ja oivaltaminen on sairauksien uuvuttamalle vaikeaa ja hidasta. Sanat tuppaavat katoilemaan, mutta onneksi juttutuokio vanhainkodin pöydän äärellä vielä onnistuu. Minun nimeni on joskus vieras, joskus tuttu, mutta aina ystäväni siskoineen on ilahtunut vieraastaan. Surua ystävälle tuottaa joskus se, että omaa turvallista keittiötä ei enää löydy ja kattilat ja kahvipannut ovat kadoksissa. Karjalainen vieraanvaraisuus kun tahtoisi yhä edelleen pistää pöydän koreaksi tulijalle.
Ystäväni on kahdella viime vierailullani kertonut minulle iloisesta retkestä veden äärelle. En aluksi saanut lainkaan selvää, mille vuosikymmenelle se sijoittui. Oliko kesäinen retkikohde kotimaassa vai ulkomailla, ei käynyt selväksi, eikä oikeastaan ollut tarviskaan. Retki oli valtavan hieno luontoelämys ja huipentui maalaamiseen. (Vasta toista kertaa kertoessa sana “maalaaminen” muistui mieleen.) Pitkän kaarroksen kautta päästiin siihen, että tämä maalaustyö ei ollut kadonnut, vaan oli yhtäkkiä löytynytkin “ulko-ovesta”. Vanhus nauroi ääneen tätä kertoessaan. Pääsin retken jäljille, kun tajusin, että huoneen ovea koristanut uusi, kaunis, vesivärein maalattu kukka oli tuon retken isoa iloa tuottanut kohokohta.
Vaikka moni asia on elämän varrelta unohtunut, monen laulun ja virren sanat palaavat salamannopeasti muistiin, kun laulamme yhdessä. Pahakin mieli muuttuu kiitosmieleksi, kun yhdessä Jeesuksen nimessä siunataan ja pyydetään voimia eteenpäin. Kukaan ei taida olla valmiimpi lähtemään taivaaseen kuin pitkään kristittynä elänyt vanhus… Eikö taivas ole kaunis, kun siellä on paljon näitä uskollisia? He tietävät, että Jumala on ystävänä pahanakin päivänä.
“Kylvetään katoavaisuudessa, korjataan katoamattomuudessa”… Missä on meidän toivomme? Eikö katoamattomuudessa Kristuksen kautta? Paras on edessäpäin.
