Pelot voi voittaa

roosa_makkonenKuuntelin yhtenä iltana YLE Areenan kautta ohjelmaa kissojen maailmanhistoriasta. Kanssani ohjelmaa kuunteli musta hoitokissani Makkonen, kaunis, kiiltäväturkkinen ja kiltti, kiva kissa, ja harmaa Roosa, sekin kiltti, kaunis ja kiva.

Musta kissa, mitä tulee ensimmäisensä mieleen? No, tietenkin keskiaika ja noitaroviot. On kuvottavaa ajatellakaan kuinka moni viaton eläinparka on menettänyt henkensä ihmisten typeryyden takia. Mustia kissoja on sorrettu, koska niitä on pidetty paholaisen eläiminä, noitien kavereina ja itse perkeleinä. Kissojen rääkkäys on mm. Ranskassa ollut keskiajalla kansanhuvia samaan aikaan kun yläluokka kiusasi karhuja.

Kuitenkin niin kauan kuin kissat ovat olleet ihmisen kanssa tekemisissä, niitä on enimmäkseen arvostettu ja kunnioitettu. Ensimmäiset todisteet kissojen ja ihmisten yhteistyöstä ovat ajalta, jolloin maanviljely alkoi vakiintua Hedelmällisen puolikuun alueella ja kissoja tarvittiin viljavarastoihin rottavahdeiksi. Muinaisessa Egyptissä kissoja palvottiin taas jumalina. Kissajumala Bastet oli jonkin aikaa jopa muinaisen Egyptin tärkein jumala. Foinikialaiset, tuo mainio purjehtijakansa, varasti Egyptistä kissoja laivoihinsa rottavahdeiksi ja olivat näin mukana kissojen maailmanvalloituksessa.  Myös toinen maineikas purjehtijaporukka, viikingit, kuljettivat omia rotanpyytäjiä mukanaan purjehduksillaan. Ja kun viikingit perustivat kauppapaikkoja, jättivät myös heidän kissansa leimansa alueelle. Esimerkiksi Shetlannin alueella on aivan omanlaisensa kissakanta ja kissapopulaatiosta voidaan mitokondrioiden avulla selvittää viikinkien kissojen jälkeläiset.

Kenkälaatikko muutti kaiken

roosa_voittaja_rajKissojen maailmanhistoria- ohjelmassa tutkija kertoi, että kissat pitävät meitä ihmisiä tasavertaisina itsensä kanssa. Kysyin asiaa tulostimeni päällä makaavalta Makkoselta. Katti vilkaisi minua ja alkoi pestä itseään. Se siitä tasavertaisuudesta! Olen myös havainnut, että hoitokissoillani on oma arvojärjestyksensä. Yleensä isompi Makkonen on määrännyt pienempää Roosaa ja läpsinyt tätä ohi mennessään. Yhtenä päivänä tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti tilannetta: Roosa ja Makkonen kävivät tuijotuskilpailua siitä, kumpi saa mennä kenkälaatikkoon makaamaan. Roosa voitti kilpailun ja voi sitä itseluottamuksen määrää, joka virtasi Roosaan ja itsevarmana voittajana, onnellisena sankarittarena Roosa makasi kenkälaatikossa.

Roosan käytökseen tuli sen jälkeen uudenlaista varmuutta. Makkonen, joka tykkää loikoilla tulostimeni päällä ei enää välttämättä pääsekään siihen, koska Roosa on jo siellä. Roosa makaa mielellään eteisen lipaston päällä, mutta niin makaa Makkonenkin – jos Roosa päästää. Esimerkkejä on monia. Kaikki alkoi kenkälaatikosta.

Peloista vapauteen

Roosa voisi olla esimerkkinä siitä kuinka voittaa pelkonsa, luottaa kykyihinsä ja uskaltaa mennä pahvilaatikkoon ja valloittaa se. On huima tunne kun voittaa pelkonsa ja antaa elämän kantaa. Pelko kahlitsee, hallitsee ja pahimmillaan lamaannuttaa. Minun elämässäni on ollut aika, kun pelkäsin niin paljon, että pelon kahlitsemana ja lamaannuttamana en aina edes uskaltanut nousta aamulla sängystä. Niihin aikoihin suihkuun mennessäni pidin huolen, siitä, etten vahingossakaan vetänyt suihkuverhoa suojaksi. Olin näet varma, että joku tulee, tappaa ja puukottaa minut. Iltaisin laitoin ulko-oveani vasten pönkän, ettei kukaan pääse tietämättäni asuntooni. Esimerkkejä siitä kuinka olin pelon vanki ja uhri, on lukemattomia. Toipumiseni alkoi vähitellen. Aloin päästää irti menneisyyteni taakoista ja sitä teen edelleenkin. Olen kuin Roosa-kissa: lopulta olen voittaja ja kuulun voittajien porukkaan. Kiitos Herralle siitä!

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Elämänriemua Kirkonmäellä

poniratsastus

Viime sunnuntaina oli Mikaelin kirkonmäellä jo perinteeksi muodostunut Kirkonmäkitapahtuma. Nyt jälkeen päin tiedän, että paikalla oli ainakin 400 ihmistä. Se taitaa olla ennätys.

Ystäväni Raija ja minä, olimme poniratsastuspisteellä. Se oli hieno, antoisa ja riemastuttava kokemus. Ponit Omega ja Hertta olivat supersuloisia, kilttejä ja rauhallisia otuksia. Uupumatta ne jaksoivat kantaa pieniä ja vähän isompiakin ratsastajia. Jono oli melko pitkä jo kolmelta kun Hertta ja Omega saapuivat lasten iloksi kirkonmäelle. Kun ponit lopettivat sen päivän urakkansa kello viisi, olivat ne kumpikin ansainneet  omenansa. Kylläpä ne maistuivatkin Omegalle ja Hertalle, kuten myös meille ihmisillekin! En edes muista, milloin viimeksi olen syönyt niin hyviä omenoita. Kiitos vaan, Paula ja Henri!

img_2655_pieniSiinä katsellessani ja kuunnellessani lasten riemua ja seuratessani onnellisia ilmeitä ja elämäniloa, mietin: missä vaiheessa elämää tapahtuu se, kun valtava riemu ja onni, tässä hetkessä eläminen, loppuu? Ihminen muuttuu tylsäksi ja arkiseksi eikä ympärillä oleva kauneus hetkauta enää suuntaan eikä toiseen. Sain valtavasti voimaa ja hyvää mieltä katselemalla kuinka pienet ratsastajatyöt ja -pojat nousivat reippaasti satulaan kukin omalla ainutlaatuisella tyylillään. Välillä joku nousi ratsaille äidin tai isän auttamana ja kiinni pitämänä, mutta kukaan ei pudonnut ponin selästä. Kukaan ei myöskään loukkaantunut eikä kenellekään tullut pahaa mieltä – oli vain naurua ja riemua. Ja ylpeyttä – sellaista ylpeyttä, jota tuntee kun on asiat hyvin, aurinko paistaa ja poni kuljettaa eteenpäin. Kun poniretki oli ohi, monet lapset kiittivät ponia, silittivät sen kylkeä tai harjaa. Mietin, miksi me aikuiset emme voi olla lasten kaltaisia? Nauttisimme auringosta ja antaisimme ponin (Jeesuksen ja Jumalan) kuljettaa meitä eteenpäin. Olisimme vailla turhia murheita ja huolia ja meillä olisi joku siinä vierellä kulkemassa ja auttamassa.

Siinä seistessäni ja katsellessani hienoa Mikaelinkirkkoa, mietin: ”Voi kunpa me aikuiset voisimme olla lasten kaltaisia ja ihmetellä Luojan kaunista maailmaa – vaikka pihan koivua ja sen vihreitä sävyjä ja osittain ruskan värjäämiä lehtiä. …niin ja sitä, kuinka jokainen lehti on vihreä, mutta yksikään ei ole samalla tavalla vihreä eikä muutenkaan täysin samanlainen.”

Jokainen puun lehti on omanlaisensa, mutta kiinni puussa. Yhdessä lehdet ja oksat muodostavat kauniin koivun. Samalla tavalla voisi ajatella, että me ihmiset olemme ikään kuin puun osia, jokainen omanlaisensa, ainutlaatuinen, tärkeä ja välttämätön. Itse voisin olla vaikka kuusenneulanen.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter