Tehdään yhdessä!

”Kukaan ei saa tehtyy kaikkee, mutt ku kaikk tekee jotta, nii kaikk tulee tehryks” (Markku Heikkilä)

Nämä Förin äijän sanat innostivat minua kirjoittamaan. Taas on tulossa Kirkonmäkitapahtuma ja perhemessu 25.9., jonne tarvitaan vapaaehtoisia mitä erilaisimpiin hommiin. Kaikille löytyy varmasti mukava tehtävä. Mielestäni yhdessä tekeminen on yhteisömme suola ja sokeri. Se on ihana tapa palvella Häntä, johon saamme aina turvata. Kun tehdään yhdessä, meillä on hauskaa. Se ei ole pakkopullaa. Uskon, että tekemisen ilo ja yhdessäolon riemu myös näkyvät meistä. Vaikka emme osaakaan sanoin evankelioida, tuo ilo ja riemu on myös evankeliointia. Näytämme muille, että Jeesuksen omana on hyvä olla. Tapahtumassa käy paljon myös niitä ihmisiä, joille tuo kohtaaminen on ensimmäinen seurakunnan kanssa. Me olemme siis Jeesuksen käyntikortteja. Jos voimme hymyllä, ilolla ja ystävällisyydellä kohdata lähimmäisemme, vaikkapa pienen lapsukaisen siellä lasten temppuradalla, toteutamme Jeesuksen lähetyskäskyä omalta pieneltä, mutta tärkeältä osaltamme. Riittää, että välitämme myönteistä kokemusta. Se voi olla pieni alku jollekin suurelle.

Älä siis epäröi. Lähde mukaan. Kaikkein pieninkin tehtävä voi olla juuri se, joka johdattaa jonkun eksyneen taivaan tielle. Jos haluaisit tehtävän tulevassa Kirkonmäkitapahtumassa ole yhteydessä: jatta@mikaelmessu.fi

Syksyterveisin Jatta

 

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Missä on ihminen?

Minulle on viime aikoina kovasti noussut mieleen tuo otsikon kysymys. Luin lehdestä, että mielenterveyspotilaisiin ollaan yhteydessä tekstiviestein. Kuulin radiosta, että tarhan tädit laittavat kännykkäsovelluksen pyörimään tarinatuokion ajaksi. Sitä suositeltiin jopa korvaamaan iltasatu. Kännykkä vaan muksun tyynylle ja homma hoituu. Missä on äiti? Missä on isä? Missä on syli?

Olemmeko ystäviimme yhteydessä vain teknisten vempaimien kautta? Tekstarit ja somet toimivat, mutta milloin kohtasit ystäväsi ihan kasvotusten vaikka kaffekupposen ääressä? Onko meillä ihminen hukassa?

Jeesus käski meitä rakastamaan toisiamme. Onnistuuko se tekstarilla? Rakkautta on ihmisen kohtaaminen arjessa – aito hymy, auttava käsi, yhteinen ilo ja suru. Tokihan on hyvä, että kännyköitä ja tietsikoita on olemassa, mutta, rakkaat ihmiset, tehdään niin kuin Tuure Kilpeläinen laulaa: Lisätään lämpöä!

Auttakoon Taivaan Isä meitä, että osaisimme kohdata lähimmäisemme ihan aidosti ja oikeesti…

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Saan jäädä Isän syliin lepäämään

En ole koskaan tullut uskoon ­olen kasvanut siihen. Olen lähtöisin tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa kirkossa käytiin joskus ja jouluna. Usko Jumalaan oli itsestäänselvyys. Ei sitä korostettu, mutta se oli läsnä iltarukouksessa, isän lauluissa ja päivittäisessä elämisessä luonnollisena asiana. Lapsena kävin seurakunnan kerhossa, pyhäkoulussa, partiossa. Nuorena olin mukana Oulun seurakuntanuorissa. Koko vapaa-­aikani ja kaikki ystäväni pyöri niissä piireissä. Joskus murkkuaikana haastoin Jumalaa ja sainkin selviä vastauksia yksinkertaisiin rukouksiini, joten homma oli ihan selvä.

Passiiviseurakuntalaisesta aktiiviuskovaksi

Koskaan en ole menettänyt uskoani, mutta Turkuun muutettuani alkoi 20 vuoden hiljaiselo. Kyllä silloinkin rukoilin, mutta maailma vei mennessään. Kolmivuorotyö, ja yksinhuoltajan arki ja muut harrastukset täyttivät aikani. Mietin usein, että olisi kiva, jos olisi joku seurakuntajuttu, johon voisi mennä, mutta en sellaista löytänyt – tosin en kovin aktiivisesti etsinytkään.

Uusi vuosituhat toi muutoksen. Löysin itseni Tuomasmessusta ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Minut otettiin sydämellisesti vastaan. Oli tunne, että olen tullut kotiin. Kului reilu 10 vuotta ja sitten tulin Alfa-kurssille mäen toiselle puolelle, Tuomasyhteisö näet järjesti siihen aikaan Alfa-kursseja vain miehille. Näin löysin tieni tänne Mikaeliin. Kuinkas sitten kävikään: Olin koukussa! Alfa-kurssi avasi ja uudisti uskoani. Asiat loksahtivat kohdalleen. Sain vihdoinkin kokea Jumalan armon ja hyväksynnän.

Minä kelpaan!

Minulla on aina ollut huono itsetunto ja olen kokenut kelpaamattomuutta ja hyväksynnän puutetta. Mikaelmessuyhteisössä huomasin, että minuthan hyväksytään täällä! Eräänä jouluna ”tuntematon ystävä” Mikaelmessuyhteisöstä antoi minulle Salme Blomsterin kirjan Kelpaanko minä. Hyvänen aika ­ kirja oli kirjoitettu minusta! Tuo kirja avasi jotain syvältä sisältäni ja pääsin käsittelemään syvimpiä kipujani – kiitos tuolle ystävälle!  Ymmärsin, että kelpaan Jumalalle.

En edelleenkään ole selvillä vesillä. Uskon tie on minulle kuoppaista kompurointia. Kyselen, ihmettelen ja haastan paimentamme Pasia. Välillä kiukuttelen Taivaan Isälle kun ei tapahdukaan minun tahtoni. Minun on joskus vaikea tyytyä siihen, että Jumala tietää tarpeeni paremmin kuin minä. Kuitenkin kaiken tämän kompuroinnin keskellä tiedän ja tunnen, että minusta pidetään huolta ja Jumala rakastaa minua. Saan luottaa Jeesuksen armoon, säilyttää lapsenuskoni ja jäädä Isän syliin lepäämään.

Toivon, että yhteisöömme pystyy välittämään kaikille tuota hyväksynnän ja rakkauden tunnetta, jota itse olen saanut kokea. Täällä kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme. Jäädään iloiten Isän syliin.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter