Seurakunnan tärkein tehtävä?

 

Kirjoitan tätä Mikaelin talvipäivien lähetysjuhlassa, jonka aiheena on Lähetys – seurakunnan tärkein tehtävä. Jeesus lähetti opetuslapset ja myös meidät menemään ja tekemään kaikki kansat Hänen opetuslapsikseen. Helppo juttu, eikö niin? Jeesus on varmasti kanssamme, kun jaamme evankeliumia naapurustossa, työpaikalla tai lähetyskentillä, mutta parhaasta mahdollisesta avusta huolimatta lamppu jää joskus vakan alle.

Yksi puhujista määritteli lähetystyön olevan ”lähetettynä elämistä”. Yhteistyö Pyhän Hengen kanssa saa aikaan sen, että oma kutsumus kirkastuu ja alkaa huomata arjessa tilanteita, joissa voi jollain tavalla olla jollekin ihmiselle osa Jumalan suunnitelmaa.

Oma kokemukseni evankelioinnista ilmenee esimerkiksi ihmisten kohtaamisena ja inhimillisten tarpeiden huomioimisena. Olen kokenut, että tuollaisissa tilanteissa ihminen on avoimempi evankeliumille kuin sellaisissa, joissa hän kokee olevansa menestynyt. Eilen illalla talvipäiviltä menin vielä ystävän luokse ja puolilta öin kävellessäni kotiin koin tällaisen kohtaamisen. Lähellä kotiani näin harhailevan ihmisen, joka näytti eksyneeltä, päihtyneeltä ja kovia kokeneelta. Hän oli hukannut reppunsa, rahansa ja puhelimensa. Kotiin oli matkaa 18 km, eikä hänellä ollut mitään suunnitelmaa, minne mennä. Tilasin hänelle taksin, maksoin matkan kotiin ja kerroin Jeesuksesta. En siksi, että olisin pätevä kristitty vaan siksi, koska en voinut jättää häntä huomaamatta. Jumalan rakkaus saa aikaan rakkautta lähimmäisiä kohtaan.

”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun” , Paavali kirjoittaa (1. Kor. 3:6). Jokaisen uskovan osuus evankelioinnin ketjussa on tärkeä ja annetaan Jumalan vastata lopputuloksesta.

”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:10)

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Kasvava seurakunta

Tällä otsikolla vietettiin hiljan Mikaelin talvipäiviä ja siksi kirjoitan omia ajatuksiani siihen liittyen.

Kasvavia seurakuntia on ainakin Suomessa varsin vähän. Hehkutetaan, että Aasiassa tai Afrikassa seurakunnat kasvavat. Täällä taas erotaan kirkosta vauhdilla, ja kirkkoon kuuluvat nimikristitytkin vierailevat seurakunnassa vain pari kertaa vuodesta. Kirkko tuntuu olevan enemmän seremonioita tuottava laitos kuin perheyhteisö tai koti, jollaisesta Apostolien teot kertoo.

Määrällistä vai laadullista kasvua?

Seurakunta voi kasvaa määrällisesti tai laadullisesti. Määrällisesti kasvavassa seurakunnassa jäsenmäärä lisääntyy. Laadullisesti kasvavassa seurakunnassa taas sen jäsenet kasvavat uskossaan ”eteenpäin”. Molempia kasvutapoja tarvitaan. Ihanteellisessa tilanteessa siis seurakunnan piiriin tulee jatkuvasti uusia ihmisiä (tarkoitan uusia kristittyjä, en paremmista tapahtumista kiinnostuneita naapuriseurakuntalaisia), jotka löytävät paikkansa, ehkä jonkin palvelutehtävän ja sitten rekrytoivat seurakuntaan uusia ihmisiä ja niin edelleen.

Nuoruudessani seurasin kotipaikallani kolmen seurakunnan nuorten toimintaa läheisesti. Ensimmäisessä oli pieni, sitoutunut porukka ja laadukasta raamattuopetusta. Voisin sanoa, että laadullinen kasvu oli varsin hyvää, kun lähes koko porukka on edelleen uskossa, noin puolet jonkinlaisessa hengellisessä työssä (pastorina, gospelmuusikkona, nuorisotyöntekijänä jne.) ja loputkin yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Toisessa taas hehkutettiin jatkuvasti herätystä ja uusia uskoontuloja oli paljon. Ryhmä kasvoi nopeasti, väkimäärä tuplaantui vuosittain parin vuoden ajan. Laadullinen kasvu tai opetuslapseuttaminen kuitenkin hieman epäonnistuivat. Myöhempien vuosien aikana moni luopui uskostaan ja ilmeni myös muita ongelmia. Kolmannella taas ei ollut varmaankaan pyrkimystä minkäänlaiseen kasvuun, mutta kiinnostuneita oli paljon ja panostettiin hauskanpitoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Optimaalinen seurakunta yhdistäisi nämä kolme täydelliseksi kokonaisuudeksi: opetuslapseksi kasvaminen, herätys ja suhteet.

Ajatellaan seurakuntaa Kristuksen ruumiina. Jokaisella elimellä on oma paikkansa ja tehtävänsä. Pelkästään määrällisesti kasvavaa seurakuntaa voisi verrata kasvaimeen, jossa solut lisääntyvät holtittomasti, mutta eivät erilaistu varsinaiseen tehtävään ja lopulta muodostavat möllöttävän patin, joka häiritsee kokonaisuuden toimintaa. Siksi tarvitaan myös laadullista kasvua, jossa ihmiset löytävät oman tehtävänsä Kristuksen ruumiissa ja alkavat toimia siinä elimessä, johon omat lahjat parhaiten sopivat.

Kiitos Jumala antamastasi kasvusta!

Olen ollut mukana Mikaelin seurakunnan toiminnassa kohtalaisen pitkään. Määrällisesti parin kymmenen hengen Kohtaamispaikasta on kasvanut Mikaelmessuyhteisö, jonka piirissä lienee ainakin pari sataa ihmistä. Laadullista kasvua huomaan erityisesti muutamissa pitkän linjan seurakuntalaisissa, joiden vaellusta olen seurannut pidempään. Uskallan siis sanoa, että kyseessä taitaa olla kasvava seurakunta. Kuitenkin nöyryydellä ja muistaen, että Jumala on se, joka antaa (oikeanlaisen) kasvun eikä mikään, mitä seurakuntalaiset itse saisivat aikaan.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Miksi Raamatun lukeminen on niin vaikeaa?

Young man reading the Bible with bright green background

Raamatun lukeminen on kuin hammaslangan käyttö. Jokapäiväinen hyödyllinen ja tärkeä asia, mutta silti tuntuu velvollisuudelta. On helppoa löytää aikaa ja intoa lukea sanomalehteä tai naamakirjaa, mutta Raamatun lukemiseen joudun patistamaan itseäni.

Olen miettinyt usein syitä, miksi Raamatun lukeminen on niin vaikeaa. Sivut ovat ohuet ja teksti on pientä. Kieli on vanhanaikaista ja teksti vaikeaselkoista. Olen lukenut samat kohdat kymmenen tai sata kertaa. Olen syntinen ja luen pyhää kirjaa. Olen laiska.

Nuorena kristittynä jonkin hengellisen kirjan innoittamana tulin siihen tulokseen, että sopiva tahti on lukea Raamattu läpi vuodessa. Pari vuotta meni ihan hyvin, mutta sitten homma alkoi pahasti tökkiä. Aamulla aloin painaa torkkua mieluummin kuin herätä lukemaan ja vähitellen tahti hidastui. Muutin kaupungista toiseen ja päätin irtisanoutua kaikesta lakihenkisestä kuten Vanhan Testamentin lukemisesta. Sitten olen lukenut vaihtelevalla menestyksellä Uutta Testamenttia ja valikoituja kirjoja Vanhasta Testamentista. Toisaalta kaipaan järjestelmällisyyttä, jossa voin merkata päivän tekstit ja vuosien määrästä laskea, montako kertaa olen Raamatun lukenut. Toisaalta ajatus sukuluetteloista ja lakiteksteistä vuosi toisensa jälkeen ei houkuta.

Jotkut lukisivat – jos se olisi mahdollista

Vainotut kristityt maailmalla lukevat Raamattua innolla, mutta joutuvat tekemään sen piilossa. Lisäksi muutamalla kansalla ei ole vielä ollenkaan mahdollisuutta lukea Raamattua omalla kielellään. Meillä taas on vihkiraamattu, rippiraamattu sekä uusi, vanha ja vaihtoehtoinen käännös tarjolla ja vielä mobiiliversio puhelimessa, mutta ei intoa niiden lukemiseen. Löytyy synnintuntoa huonosta raamatunlukumotivaatiosta tai sitten ylpeyttä omasta ahkerasta lukutottumuksesta.

Haluanko olla kuulolla?

Kaksi asiaa vastausta ja vastakysymystä, miksi silti lukisin (ja luen) Raamattua. Jumala puhuu Sanansa kautta – haluanko olla kuulolla? Ja olenko valmis ottamaan haasteen myös toteuttaakseni Jumalan sanaa jokapäiväisessä elämässäni?

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter