Ystävyyden ikoni ja ystävyyden kukka

ystavyyden-ikoniIstuin viime viikonloppuna kurssilla, jossa puhuttiin haavoittuvasta mielestä ja siitä, miten voisimme toinen toisiamme konkreettisesti lähestyä ja auttaa, kun toisen mieli on ahtaalla. Sain hyödyllistä tietoa ja lisää varmuutta toimia hankalissa tilanteissa.

Minua kosketti erityisesti yksi kurssin kuvista: ystävyyden ikoni noin 500-luvulta, löytynyt vuonna 1900. Koptilaisessa ikonissa on Pyhä Menas yhdessä Kristuksen kanssa.

Ystävyyden ikoni kertoo lempeää kieltään Kristuksesta ystävänä ja rinnalla kulkijana. Jostain syystä itse kuvaa enemmän minua koskettivat vanhan kuvan halkeamat, jotka ulottuvat ylhäältä alas asti molempien hahmojen läpi. Ehkä todellisella Menas Bawitilaisella asiat olivat toisin, mutta tuon puisen kuvan hahmon halkeama tuo mieleen haavan. On kuin tuska olisi kerran halkaissut elämän kahtia, vaikka elämä ei tähän vielä loppunutkaan. Kuin peilikuvana Kristuksen hahmon halkeama on samankaltainen, tosin vielä hieman syvemmällä hahmossa. Hänenkin elämänsä on kerran tuska halkaissut, vieläkin syvemmältä. Silti ikonissa Jeesus on se lohduttaja: käsi ystävän olkapäällä. Ja siksi – halkeaman takia – Jeesus osaa lohduttaa.

“Minä olen hänen vierellään, kun hänellä on ahdistus.” Ps. 91:15. Tai pidemmin:

Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. — Herra sanoo: »Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Ps. 91:11-12‭, 14-‬15

Ystävyyden kuva voi olla monenlainen

Ikoni, εἰκών, eikōn, on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa “kuva”. Ystävyyden kuva. Ystävyyden kuva voi olla monenlainen. Ystäväni jota tänään ajattelen, nyttemmin muistisairas, on ollut yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni. Ystävyys alkoi, kun olin neljän päivän ikäinen nyytti. Hän opetti minulle paljon asioita, vanhoja leikkejä ja lauluja, leipomista, siivoamista, evakkotarinoita sekä sen, että Taivaan Isä on aina ystäväni. Nykyään muistan hänestä, hänen isosiskostaan, heidän historiastaan ja elämästään Turussa riipivän paljon enemmän kuin hän itse. Puhuminen, pystyssä seisominen, liikkuminen, näkeminen ja oivaltaminen on sairauksien uuvuttamalle vaikeaa ja hidasta. Sanat tuppaavat katoilemaan, mutta onneksi juttutuokio vanhainkodin pöydän äärellä vielä onnistuu. Minun nimeni on joskus vieras, joskus tuttu, mutta aina ystäväni siskoineen on ilahtunut vieraastaan. Surua ystävälle tuottaa joskus se, että omaa turvallista keittiötä ei enää löydy ja kattilat ja kahvipannut ovat kadoksissa. Karjalainen vieraanvaraisuus kun tahtoisi yhä edelleen pistää pöydän koreaksi tulijalle.

Ystäväni on kahdella viime vierailullani kertonut minulle iloisesta retkestä veden äärelle. En aluksi saanut lainkaan selvää, mille vuosikymmenelle se sijoittui. Oliko kesäinen retkikohde kotimaassa vai ulkomailla, ei käynyt selväksi, eikä oikeastaan ollut tarviskaan. Retki oli valtavan hieno luontoelämys ja huipentui maalaamiseen. (Vasta toista kertaa kertoessa sana “maalaaminen” muistui mieleen.) Pitkän kaarroksen kautta päästiin siihen, että tämä maalaustyö ei ollut kadonnut, vaan oli yhtäkkiä löytynytkin “ulko-ovesta”. Vanhus nauroi ääneen tätä kertoessaan. Pääsin retken jäljille, kun tajusin, että huoneen ovea koristanut uusi, kaunis, vesivärein maalattu kukka oli tuon retken isoa iloa tuottanut kohokohta.

Vaikka moni asia on elämän varrelta unohtunut, monen laulun ja virren sanat palaavat salamannopeasti muistiin, kun laulamme yhdessä. Pahakin mieli muuttuu kiitosmieleksi, kun yhdessä Jeesuksen nimessä siunataan ja pyydetään voimia eteenpäin. Kukaan ei taida olla valmiimpi lähtemään taivaaseen kuin pitkään kristittynä elänyt vanhus… Eikö taivas ole kaunis, kun siellä on paljon näitä uskollisia? He tietävät, että Jumala on ystävänä pahanakin päivänä.

“Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä, ennen kuin auringon valo, kuu ja tähdet himmenevät ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet.” — “Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” Saarn. 12:1‭-2,6-‬7.

 

“Kylvetään katoavaisuudessa, korjataan katoamattomuudessa”… Missä on meidän toivomme? Eikö katoamattomuudessa Kristuksen kautta? Paras on edessäpäin.

 

”On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten. — Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen.” 1. Kor. 15:40, 42‭-‬44
Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Käsi on ihme

Käsi on ihmeellinen Jumalan luomus. Useimmilla meistä on kaksi kertaa viisi sormea, joita ei usein tule edes ajatelleeksi. Käsillään ihmiskunta on taituroinut vaikka mitä. On rakennettu isoa ja pientä rakennusta, valmistettu herkullisia ruokia, silitetty lapsen ja isomman ihmisen poskea ja tehty taideaarteita. Tosin on myöskin satutettu muita, rikottu luomuksia ja sotkettu tätä maapalloa.

Kädessä on 27 luuta sekä kunnioitettava määrä lihaksia ja hermoja. Kynnetkin vielä. Meillä on jokaisella omanlaiset sormenjälkemme, joista jo pieni osa sormenjälkeämme on ainutlaatuinen. Kenelläkään muulla ei ole aivan samanlaista sormenjäljen osaakaan. Miten tämä on mahdollista?

Käsi 1Meidät on tehnyt suuri Taiteilija. Mutta minkälaiset ovat Taiteilijan omat kädet? Hänhän on tehnyt meidät omaksi kuvakseen. Jumalan käsi on meidän kätemme näköinen ja varmasti todella taitava, osasihan hän tehdä myös meidän kätemme sormenjälkineen ja hermoratoineen. Lisäksi hänen käteensä mahtuu. On aina yhtä turvallista ajatella, kuinka saa käpertyä Jumalan kämmenelle.

Me kristityt olemme Jumalan kansaa. Hän on piirtänyt meidät käsiensä ihoon. Lukeehan Jesajan kirjassa:

“Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun [Siionin] muurisi ovat aina silmieni edessä.” Jes. 49:16.

Jesajan kirjassa puhutaan Siionista, mutta Jumalan lapsi voi ottaa tämän Jumalan suloisena lupauksena. Jos äiti voi joskus jotain unohtaa, Jumala on toisenlainen.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Keittiötrilogia osa 3: Ruskeaposkinen omena

Keittiötrilogia 3 - Ruskeaposkinen omena

Jotta keittiöblogitrilogia saataisiin päätökseen, tarvitaan vielä yksi keittiöblogi – kenties yleisön pyynnöstä huolimatta.

Olipa kerran omena. Omenassa oli pieni ruskea pilkku. Kukaan ei huomioinut pilkkua ja syönyt omenaa pois, joten pieni ruskea pilkku kasvoi suuremmaksi pilkuksi. Keittiön asukki oli pilkun suhteen utelias, mutta ei tehnyt mitään. Pilkku eli omaa elämäänsä, asukki omaansa.

Eräänä päivänä asukki otti omenan käteensä vain huomatakseen, että sormi upposi omenaan. Asukki hämmästyi, yritti ekologisena henkilönä syödä hyvän osan omenasta, mutta ruskeaposkisen omenan ruska ulottui omenan ytimeen saakka ja omena oli hapan. Asukki sylkäisi omenanpalan kompostiin, heitti rontin pois ja tietenkin pahoitti mielensä pahanpäiväisesti.

Jos olisit asukin Luoja ja Puolustaja, olisitko yrittänyt puhua ja varoittaa asukkia pilkun kasvamisesta? Vai olisitko vaiennut pilkusta ja antanut omenan pahentua kattoon katsellen?

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Keittiötrilogia osa 2: Pöytä

Keittiötrilogia 2 - Puhdas pöytäKerran keittiön pöytä alkoi suuresti puhutella. Se ei näyttänyt kauniilta eikä puhtaalta. Sinänsä tämä arkinen tilanne taitaa olla jokaiselle liiankin tuttu, mutta nyt puhuttelu oli tavallista syvällisempi. Miksi se oli puoliksi puhdas, puoliksi likainen? Syy oli tietysti koko perheessä, kaikkihan me olemme kodista vastuussa, mutta tajusin tässä omat ainutlaatuiset sormenjälkeni.

Olin putsannut vain oman osuuteni pöydästä.

Olin halunnut antaa opetuksen koko Maailmalle, ainakin kahdelle miespuoliselle ja yhdelle koiraspuoliselle henkilölle: Hoitakaa tästälähin oma osuutenne, kiitos! Minä en tässä jaksa kaikkea röhnää putsata.

Mikä oli lopputulos tästä opettavaisuudesta? Pöytä oli ruma ja likainen ja alkoi puhutella minua itseäni. Pöytä puheli: miksi olen puoliksi hoidettu, puoliksi hylätty? Miksi ajattelet vain itseäsi, ettekö ole kokonainen perhe? Ilahtuuko joku tästä sotkusta? Ilahdutko itse tästä sotkusta?

”Minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Tarkemmin ajatellen myös Jumalan sanassa on samanlaisia puhuttelevia kohtia kuin puhuvalla pöydällämme. Vaikka toivon, että myös muut tekevät hyvää minulle, voin varmaan rauhassa aloittaa itsestäni. Jeesuskaan ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Hän pesi jopa opetuslasten jalat. Hän myös sanoi meille: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”

Kiitos vinkistä, pöytä sekä raamattu!

Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. (Joh. 13:4-5)

Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. (Matt. 20:28)

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat. (Matt. 7:12)

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

Keittiötrilogia osa 1: Kivettynyt klementiini

Keittiötrilogia 1 - Kivettynyt klementiini

Minua puhuttelevat joskus kummalliset asiat. Yksi tällainen on kivettynyt klementiini. Keittiön pöydällä oli monta viikkoa klementiinejä tarjolla ja yhteen ei jostain syystä kukaan tarttunut. Perheen teini naputti klementiiniä kynnellään ja ilmoitti: “Äiti, tää klementiini kumisee, mä en ainakaan sitä syö.” Yhdessä sitä hekotettiin ja lopulta sen avasinkin ja katsoin, mitä oli jäljellä syötäväksi. Kas, ihan syötävä oli.

Tuo klementiini jäi pyörimään mieleen. Siinä oli jotain liikuttavaa. Jostain syystä ajattelin kivettyneen näköisiä tai kivettyneen tuntuisia ihmisiä, joita ehkä kartellaan. Sisältä he voivat silti olla ihan pehmeitä, siellä voi olla jopa aarteita kätkössä. Kivettynyt voi itse olla vankina kivensä sisällä.

Kivettyneelläkin on toivoa

Itselläkin on joskus ollut kivettynyt olo. Ehkä elämässä on vain ollut liikaa vastoinkäymistä tai tullut vaikka kohtuutonta noottia jostain suunnasta. Kivettyneenä en ole välittänyt muista tai välittäminen on ainakin ollut hyvin valikoivaa. Ei ehkä tarvita kuin kauhea väsymys, niin jo voisi perheen teini koputtaa meikäläisen kuorta ja todeta, että tästä ei taida olla mihinkään.

Kivettyneen klementiinin aikoihin luin läpi Hesekielin kirjaa, jossa sai ensin urakoida jonkinmoisetkin tuomiot läpi. Yhtäkkiä tämä tulikivisade loppui ja päästiin ihaniin, sydäntäsulattaviin Jumalan lupauksiin: “Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Hes. 36:26.

Kivettyneellä klementiinilläkin on toivoa.

Kiitos, kun jaat...Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter