mennessä Aki Sirama | 13.03.2016 | Blogi
Sunnuntaiaamu. Heräilen Mikaelin kirkon kellojen sointiin. Siellä ne soivat kertoen messun alkamisesta. Niin, kello on kymmenen. Minkäs sille aamu-unisena mahtaa, ei ole helppoa heräillä aamukirkkoon: en tälläkään kertaa herännyt ajoissa. Vaan eipä hätää, iltapäivällä kello 17 alkaa Mikaelmessu. Voi siis rauhassa veivata aamupalaa ja keittää kahvit, ei ole kiire minnekään. Päivällä ehdin mukavasti hoitaa harrastukset alta pois ja vielä laittaa ruokaa. Sitten iltapäivällä alkaa Mikaelmessu.
Iloa, lepoa ja rauhaa
Muistan kun ensimmäisiä kertoja olin messussa, valitsin istumapaikkani melkoisen takaa ollakseni huomaamaton. Sitten kuitenkin ajan kanssa rohkaistuneena olen hiljalleen penkkirivi penkkiriviltä edennyt paikoille, joihin äänentoistolaitteet tuovat äänen kuuluvammin. Muutenkin on mukavampi olla yhdessä muiden kanssa.
On niin selittämättömän levollinen olo istua kirkonpenkillä ja istua, rukoilla, kuunnella saarnaa, nauttia ehtoollista, levätä ja laulaa Jumalan kunniaksi niin että raikaa… tai sitten vaan olla. Tai sitten osallistua vapaaehtoisena ja auttaa järjestelyissä – sekin on mahdollista. Mikaelmessu on yhteinen messu.
Messussa ympärillä on tuttuja ja tuntemattomia kasvoja, nuoria ja vanhoja. On hymyileviä kasvoja, hieman totisempia kasvoja ja ajatuksiinsa uponneita ilmeitä. On köyhiä ja on rikkaita. Kaikki olemme yhtä perhettä, vaikka ei sitä välttämättä siellä ajattelekaan. Jokainen tullut kuuntelemaan Sanaa.
Sittenkin uskovainen perhe 🙂
Tiedättekö, joskus rukoilin, että vanhempani ja sisarukseni tulisivat myös uskoon. En nimittäin ole uskovaisesta perheestä. Rukoilin paitsi lähimmäisteni uskoon tuloa, niin myös kiukuttelin sitä, miksi en voinut syntyä uskovaan perheeseen. Olisi kaikki ollut elämässä helpompaa. Kyllä se kuulostaa hiukan hassulta, mutta joka tapauksessa niin rukoilin. Aikani rukoiltuani tajusin, että minullahan on uskovainen perhe: seurakunta. Siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Se perhe on aika iso, ihan valtava. Osa siitä isosta perheestä kokoontuu Mikaelin kirkossa. Kiitän Jumalaa, että saan käydä lämminhenkisessä jumalanpalvelusyhteisössä, jossa voi olla niingo gotonas.
Jeesus kyllä kuulee rukoukset, ei mene ohi Hänen korvien huokauskaan!
mennessä Suvi Palomäki | 5.03.2016 | Blogi
Tällä otsikolla vietettiin hiljan Mikaelin talvipäiviä ja siksi kirjoitan omia ajatuksiani siihen liittyen.
Kasvavia seurakuntia on ainakin Suomessa varsin vähän. Hehkutetaan, että Aasiassa tai Afrikassa seurakunnat kasvavat. Täällä taas erotaan kirkosta vauhdilla, ja kirkkoon kuuluvat nimikristitytkin vierailevat seurakunnassa vain pari kertaa vuodesta. Kirkko tuntuu olevan enemmän seremonioita tuottava laitos kuin perheyhteisö tai koti, jollaisesta Apostolien teot kertoo.
Määrällistä vai laadullista kasvua?
Seurakunta voi kasvaa määrällisesti tai laadullisesti. Määrällisesti kasvavassa seurakunnassa jäsenmäärä lisääntyy. Laadullisesti kasvavassa seurakunnassa taas sen jäsenet kasvavat uskossaan ”eteenpäin”. Molempia kasvutapoja tarvitaan. Ihanteellisessa tilanteessa siis seurakunnan piiriin tulee jatkuvasti uusia ihmisiä (tarkoitan uusia kristittyjä, en paremmista tapahtumista kiinnostuneita naapuriseurakuntalaisia), jotka löytävät paikkansa, ehkä jonkin palvelutehtävän ja sitten rekrytoivat seurakuntaan uusia ihmisiä ja niin edelleen.
Nuoruudessani seurasin kotipaikallani kolmen seurakunnan nuorten toimintaa läheisesti. Ensimmäisessä oli pieni, sitoutunut porukka ja laadukasta raamattuopetusta. Voisin sanoa, että laadullinen kasvu oli varsin hyvää, kun lähes koko porukka on edelleen uskossa, noin puolet jonkinlaisessa hengellisessä työssä (pastorina, gospelmuusikkona, nuorisotyöntekijänä jne.) ja loputkin yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Toisessa taas hehkutettiin jatkuvasti herätystä ja uusia uskoontuloja oli paljon. Ryhmä kasvoi nopeasti, väkimäärä tuplaantui vuosittain parin vuoden ajan. Laadullinen kasvu tai opetuslapseuttaminen kuitenkin hieman epäonnistuivat. Myöhempien vuosien aikana moni luopui uskostaan ja ilmeni myös muita ongelmia. Kolmannella taas ei ollut varmaankaan pyrkimystä minkäänlaiseen kasvuun, mutta kiinnostuneita oli paljon ja panostettiin hauskanpitoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Optimaalinen seurakunta yhdistäisi nämä kolme täydelliseksi kokonaisuudeksi: opetuslapseksi kasvaminen, herätys ja suhteet.
Ajatellaan seurakuntaa Kristuksen ruumiina. Jokaisella elimellä on oma paikkansa ja tehtävänsä. Pelkästään määrällisesti kasvavaa seurakuntaa voisi verrata kasvaimeen, jossa solut lisääntyvät holtittomasti, mutta eivät erilaistu varsinaiseen tehtävään ja lopulta muodostavat möllöttävän patin, joka häiritsee kokonaisuuden toimintaa. Siksi tarvitaan myös laadullista kasvua, jossa ihmiset löytävät oman tehtävänsä Kristuksen ruumiissa ja alkavat toimia siinä elimessä, johon omat lahjat parhaiten sopivat.
Kiitos Jumala antamastasi kasvusta!
Olen ollut mukana Mikaelin seurakunnan toiminnassa kohtalaisen pitkään. Määrällisesti parin kymmenen hengen Kohtaamispaikasta on kasvanut Mikaelmessuyhteisö, jonka piirissä lienee ainakin pari sataa ihmistä. Laadullista kasvua huomaan erityisesti muutamissa pitkän linjan seurakuntalaisissa, joiden vaellusta olen seurannut pidempään. Uskallan siis sanoa, että kyseessä taitaa olla kasvava seurakunta. Kuitenkin nöyryydellä ja muistaen, että Jumala on se, joka antaa (oikeanlaisen) kasvun eikä mikään, mitä seurakuntalaiset itse saisivat aikaan.
